Heli Kaskela
Tuomarointi ulkomailla on aina kokemus, olipa sitä tekemässä ensimmäistä kertaa tai olipa takana jo useita visiittejä eri maihin. Jatkan Saaran viitoittamalla tiellä ja edellisen blogipostauksen hengessä kerron myös tuomaroinnista ulkomailla – Tällä kertaa Puolassa.
Puolalainen cheerleadingtoiminta on maan lajihistorian alusta asti painottunut cheertanssiin ja vasta viime vuonna maan mestaruuskisoissa järjestettiin ensimmäistä kertaa myös sarjoja cheer-joukkueille. Vuosi sitten niissä kilpaili muutama ryhmästunt-joukkue ja kaksi suurta joukkuetta. Tälle vuodelle määrä oli triplaantunut, mikä on huikea saavutus näin lyhyessä ajassa. Tanssisarjat ovat sitä vastoin vahvoissa kantimissa ja niissä kilpaillaankin erittäin laajasti.
Tanssi on Puolassa jaettu kahteen erityyppiseen kategoriaan: Pom-sarjaan ja Cheerdance-sarjaan. Näiden ero on huomattava: Cheerdance-sarja on meikäläisittäin tutumpi pakollisine tekniikoineen, kun taas Pom-sarjan tarkoitus on olla teknisesti helpompi sarja ilman mainittavia pakollisia elementtejä ja se arvostellaan nk. ”entertainement value” -tyyppisellä ajatuksella. Pom-sarjan ohjelman pitää sisältää yksi B-tason cheerhyppy, piruetti ja jalanheittoja. Muuten ohjelma voi olla ”mitä vaan” ja hyvin usein ohjelmissa onkin jokin teema tai muu kantava ajatus. Pom-sarjan arvostelu onkin luku sinänsä, sillä hyvinkin erityyppisten ohjelmien ”viihdyttävyyden” arvioiminen on erittäin subjektiivista – Jollekin on viihdyttävää katsoa teemallista ohjelmaa, olipa se sitten Merimies- tai Armeija-henkinen, kun taas jollekin viihdyttävää on suora kopio cheerdance-sarjan ohjelmasta, josta on kuitenkin karsittu kaikki tekniikka pois.
Joku voisi hyvin kysyä, että miksi ihmeessä tuollainen viihdyttävyys-aspektilla toimiva sarja on yleensäkään olemassa, mutta itse asiassa se toimii loistavana ”sisäänheittosarjana” lajin pariin – Sarjassa ei vaadita teknisesti paljoa, jolloin osallistumiskynnys siihen on matalalla ja uusien joukkueiden on helppo tulla kilpailutoimintaan sitä kautta mukaan. Pom-sarjan suosiosta kertoo se, että siinä on perusikäluokkien (minit, juniorit ja aikuiset) lisäksi myös lisäikäluokkina Senior II 29–49 -vuotiaille ja Senior III yli 50-vuotiaille. Erityisesti 50+ -sarjan osallistujat räjäyttivät koko hallin upealla esityksellään. Vanhin kilpailija tässä joukkueessa oli 70-vuotias, mutta iästä huolimatta jalanheitot nousivat ja tanssi oli vauhdikasta. Puolassa voitaneen siispä jo sanoa, että cheerleading on nk. elinkaarilaji. Suomessa se ei sitä vielä ole. Olisiko tässä meillekin uuden kilpailusarjan harkinnan paikka? Samoin Suomessa tuskaillaan cheertanssin harrastajien vähyyden kanssa – Olisiko vähemmän tekniikkaa vaativa ”sisäänheittosarja” tarpeen meilläkin? Hyviä kysymyksiä pohdittavaksi. 
Maissa, joissa on jo suhteellisen pitkät perinteet cheerleadingilla, on hyvin usein myös omanlaisensa kilpailujärjestelmä, -säännöt ja arvostelukaavakkeet. Ottamatta kantaa siihen, pitäisikö kaikkialla maailmassa olla samat säännöt ja kaavakkeet voin kuitenkin todeta, että profiloidut käytänteet tai säännöt ovat osa kunkin maan omaa historiaa ja lajin kehitystä. Puolassa on ainakin omien kokemuksieni mukaan yksi erilaisimmista lajin kilpailutavoista.
Puolan mestaruuskilpailu on kaksipäiväinen: Lauantaina tapahtuu karsinta ja sunnuntaina kilpaillaan finaalit. Lauantain karsinnan menetelmä on kilpatanssin arvostelusta tuttu ja siinä ei täytetä arvostelukaavakkeita tai anneta pisteitä lainkaan, vaan jokainen tuomari antaa rastin jokaisessa sarjassa kuudelle eri ohjelmalle, jotka omasta mielestään haluaisi nähdä sunnuntain finaalissa. Eniten rasteja saaneet kuusi joukkuetta per sarja etenevät siten seuraavan päivän finaaleihin.
Joskus rasteja saattaa tällaisessa systeemissä tulla tasamäärä kahdelle joukkueelle. Silloin tasarasteilla olevat joukkueet saapuvat esittämään kilpailuohjelmansa uudelleen, jolloin tuomarit merkitsevät nämä paremmuusjärjestykseen merkitsemällä heille sijaluvun 1 tai 2. Enemmän ykkösiä saanut joukkue etenee finaaliin. Tällaisella uusintakierroksella on ilmassa yleensä sellaista ”tanssi henkesi edestä” -tunnelmaa, joka välittyy tuomaristoonkin saakka.
Toisen päivän finaaliin pääsyä tulevat kaikki joukkueet kuulemaan toisen päivän aamun avajaisseremoniaan täydessä kilpailuvarustuksessa. Mikäli oman joukkueen nimeä ei kuulu, siirrytään katsomon puolelle katsomaan finaaleja ja kannustamaan sinne päässeitä joukkueita. Ja mikäli oma joukkue pääsi finaaliin, alkaa avajaisista vasta varsinainen kilpailupäivään valmistautuminen. Vaikka kaikki valmistautuvat myös sunnuntaina täydessä kisavarustuksessa aamulla kuulemaan finaaliin päässeet ja kaikkien matka ei sinne luonnollisesti jatku, en ole koskaan nähnyt pettyneitä ilmeitä kilpailijoiden kasvoilla – Se on erittäin arvostettavaa ja kertoo hyvästä (ja hyvin valmennetusta) lasten ja nuorten suhtautumisesta kilpaurheiluun. Toisena päivänä otetaan finaaliarvosteluun arvostelukaavakkeet käyttöön ja annetaan joukkueille pisteet, joiden mukaan tulokset määräytyvät.
Olen asettanut viime vuosina omassa tuomaroinnissani tavoitteeksi sen, että yksikään arvostelukaavake ei lähde käsistäni ilman, että olen kirjoittanut siihen palautetta ohjelmasta. Kommenttien kirjoittaminen ei ole kaikkialla vakiintunut tapa tuomareiden keskuudessa ja on hyvin henkilökohtaisesti tuomarista kiinni, kirjoittaako hän palautetta ja jos, niin ku
inka paljon. Puolassa tuomaroidessani tein tällä kertaa havainnon, että olin lähes ainoa seitsemän hengen paneelissa, joka oikeasti kirjoitti kaavakkeisiin kommentteja. Uskaltauduin mielenkiinnosta kysymäänkin muutamalta hiukan tuntemattomammalta kollegalta, miksi he eivät kirjoita mitään kaavakkeisiin. Tuomareiden vastaukset olivat hyvin persoonasta (ja kansallisuudestakin) riippuvaisia. Yksi oli sitä mieltä, ettei hänen tehtävänsä ole olla valmentaja ja neuvoa kuinka asiat tehdään, vaan valmentajan tulee itse selvittää muilla keinoilla, missä on vika jos joukkue ei menesty. Toinen tuomari taas epäili, etteivät kaavakkeet kuitenkaan päädy kilpailijoille nähtäväksi tai jos päätyvät, niin sikäläiset valmentajat eivät osaa tulkita englanninkielistä palautetta… Ja kolmannella sitten tietysti se tutumpi syy: Aika ei riitä.
Ajan puute tuomaroidessa on minullekin tuttua. Ja tottakin se on, aina ei oikeasti joukkueiden välillä ole hurjasti aikaa ja jos tuomari ei ole vielä kovin kokenut, menee ohjelmien välinen aika luonnollisesti itse arviointiin ja pisteenlaskuun. Kaksi ensimmäisenä mainittua syytä taas ovat mielestäni aivan uskomattomia – Itse uskon, että avain onnistuneempaan koreografiaan tai epäkohtien huomaamiseen löytyy myös arvostelukaavakkeesta ja niihin mahdollisesti tuomarin kirjoittamista kommenteista, jota kautta valmentaja saa arvokasta tietoa ja palautetta siitä, mitä ensi kerraksi voisi vielä ohjelmassa parantaa.
Vaikka päivät ulkomailla tuomaroidessa ovat pitkiä ja tauot lyhyitä, eikä päivän jälkeen jaksa enää mitään, se kaikki on toisarvoista sen rinnalla, kuinka paljon muiden maiden kilpailuissa käyminen avartaa omaa lajinäkemystä ja kuinka paljon matkalta saa kotiintuomisina uusia kokemuksia ja pohdittavaa. Ja tältä matkalta jää myös mieleen se pieni minityttö, jonka äiti tuli tulkin kanssa pyytämään yhteistä valokuvaa tyttärensä kanssa. Olin jäänyt tytön mieleen kisasuorituksen aikana ”hymyilevänä ulkomaalaistuomarina” ja hän halusi muistoksi yhteiskuvan. Mikäs siinä, sellaisena mielellään haluan mieleen jäädäkin.
